Wikipedia

Toisessa maailmansodassa sekä viihde- että dokumenttielokuvasta tuli voimakas kansallisen propagandan väline. Samalla se tarjosi helpotusta ankeaan ja puutteenalaiseen sodan todellisuuteen viihteen kautta.

[muokkaa] Yhdysvallat

Sodan alettua Euroopassa Yhdysvaltojen puolueettomuus sai useat Hollywood-studiot välttämään vahvoja natsien vastaisia kannanottoja. Warnerin laskettua levitykseen elokuvan Confessions of a Nazi Spy (1939) muutkin studiot tarttuivat teemaan. Yhdysvalloissa ennen Pearl Harboria tehtyihin merkittäviin natsien vastaisiin elokuviin kuuluvat Charles Chaplinin The Great Dictator (Diktaattori, 1940), Alfred Hitchcockin Foreign Correspondent (Ulkomaankirjeenvaihtaja, 1940) ja saksalaisen siirtolaisen Fritz Langin Manhunt (1941).

Yhdysvaltojen liityttyä sotaan joulukuussa 1941 Hollywoodin 250000 teknikosta, näyttelijästä, tuottajasta ja ohjaajasta noin 40000 liittyi armeijaan. Eräät arvostetut ohjaajat, kuten John Huston ja William Wyler, keskittivät energiansa sotaa käsittelevien, tehokkaiden dokumenttikuvausten tekoon. Vuonna 1942 Mrs Miniver, Wylerin mielikuvitusnäkemys Ison-Britannian kotirintamasta, voitti seitsemän Oscaria. Liityttyään Yhdysvaltojen ilmavoimiin Wyler siirtyi elokuvissa Memphis Belle (1945) ja Thunderbolt (1945) Hollywoodin studioilta Saksan taivaalle. Toinen Hollywoodin tukipylväs John Ford, filmasi elokuvan The Battle of Midway (Midwayn taistelu, 1942). Myöhemmin hänestä tuli tiedustelupalvelu OSS:n kenttävalokuvatoimiston päällikkö. Useat Hollywoodin tähdet, kuten Clark Gable, Robert Montgomery, Robert Taylor ja Douglas Fairbanks Jr., liittyivät armeijaan. James Stewart puolestaan liittyi ilmavoimiin, missä hän yleni everstiksi ja lensi 20 pommituslentoa Euroopan yllä.

James Stewart yleni ilmavoimissa aina everstiksi asti.

Sodan keskivaiheilla noin 90 miljoonaa amerikkalaista kävi viikoittain elokuvissa. Hollywoodin tuotantolinjat sopeuttivat kaikki vakiintuneet elokuvalajit - rikosjännärit, musikaalit, piirretyt ja jopa B-luokan lännenfilmit - sota-ajan teemoihin. Natsit ratsastivat preerialla ja väijyivät Sherlock Holmesia Lontoon kaduilla. Sotafilmeillä oli taipumus vahvistaa sodan romanttisia stereotypioita. Vasta sodan jälkeen Hollywood sai tuntuman sodan todellisuuteen elokuvissa kuten William Wellmanin The Story of GI Joe ja John Fordin They Were Expendable (He antoivat kaikkensa), jotka valmistuivat vuonna 1945.

[muokkaa] Iso-Britannia

Isossa-Britanniassa realistinen koulukunta valmisti joukon loistavia dokumentteja, kuten Harry Wattsin Target of Tonight (1941) ja Humphrey Jenningsin Listen to Britain (1942) sekä Fires Were Started (1943). Nämä dokumentit sekä koosteet, kuten Desert Victory (1942), painottivat tiukasti kansalaisten sotaa. Tällä oli merkittävä vaikutus täyspitkiin elokuviin, kuten The Foreman Went to France (1942), Millions Like Us (1943), Waterloo Road (1944) ja The Way Ahead (1945), jotka kaikki keskittyivät tavallisten sotilaiden ja siviilien elämään.

[muokkaa] Saksa

Saksassa sodan aloitusvuosi toi mukanaan natsien propagandaministeri Joseph Goebbelsin masinoiman juutalaisvastaisten elokuvien tulvan. Vuoden 1940 kolme pääfilmiä - dokumentti Die Ewige Jude, Die Familie Rotschild ja Jud Süss - leimasivat juutalaiset rodulliseksi pääviholliseksi.

Charlie Chaplin pilkkasi Hitleriä sekä Mussolinia elokuvassaan Diktaattori(1940)

Vuodesta 1942 lähtien Goebbels hallitsi kansallistettua elokuvateollisuutta. Se tuotti elokuvia Saksan historiallisten sankarien, kuten Bismarckin ja Fredrik Suuren, elämästä. Niiden lisäksi tuotettiin myös romanttista hömppäviihdettä kuten Münchausen, joka oli koko natsikauden kallein elokuva. Tappion jo häämöttäessä Goebbels uhrasi huomattavia voimavaroja ja taisteluissa kipeästi tarvittuja joukkoja avustajina sellaisiin filmeihin kuin Kolberg, joka sai ensi-iltansa tammikuussa 1945. Se kertoi itäbommerilaisen kaupungin piirityksestä Napoleonin aikana. Ironista kyllä Saksa itse oli piirityksessä, kun elokuva valmistui.

[muokkaa] Suomi

Jatkosodan aikana elokuvatuotantoa Suomessa rajoitti raakafilmin saanti. Sodan aikaisessa filmiriidassa Saksa asetti filmin saannin ehdoksi sitoutumisen saksalaiseen propaganda- ja sensuurilinjaan. Amerikkalaisten filmien esitysmahdollisuuksien turvaamiseksi myös USA toimitti Suomeen raakafilmiä.^[1]

[muokkaa] Lähteet

• Willmott,H.P. & Messenger,C. & Cross,R.: Toinen Maailmansota, 1. painos, Suom. Jouni Suistola. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-31432-3.

[muokkaa] Viitteet

[muokkaa] Katso myös

• Elokuvan historia

Tämä elokuviin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.