Helkajuhla
Wikipedia
Helkajuhlaa vietetään helluntaisin Sääksmäen Ritvalassa kalevalamittaisia helkavirsiä laulamalla.
Sääksmäen Ritvalan kylässä on jo ammoisista ajoista vietetty erityistä Helluntain juhlaa Helkaa. Idea perustuu kristinuskoa edeltäneisiin ja varsin monilla kansoilla esiintyviin kevät- ja hedelmällisyysriitteihin. Helka on kristillisen peltojen kevätsiunauksen kaltainen. Uskottiinkin, että mikäli Helkajuhlia lakattaisiin pitämästä, loppuisi viljan kasvu.
Helkajuhlassa neidot kulkevat rituaalisen reitin Helkavuorelle, laulaen Helkavirsiä. Kaksi eri suunnista tulevaa kulkuetta yhdistyy, ja suuntaa sitten Helkavuorelle. Vuorella neidot asettuvat piiriin, jonka on arveltu symboloivan aurinkoa. Piirin lähettyvillä tai keskellä on myös voitu polttaa helavalkeita, isoja tulia.
Helkavirret alkoivat alkuvirrellä. Runollisesti vahvassa Alkuvirressä on värikäs kuvaus Turun renessanssin ajan musiikista ja soittimista. Alkuvirren lopuksi neidot laulavat tekevänsä "sinestä sillan" ja "punasta portaan", mennäkseen niitä pitkin "jumaloihin puhtahisin".
Helkavirsien keskeinen osa on kolme balladia. Mataleenan virsi on 'barbaarikristillinen' kuvitelma syntisestä Maria Magdalenasta, jolle vastaantulija osoittaa olevansa Kristus kertomalla tämän pahat synnit. Inkerin virressä uskollisten rakastavaisten tarina päättyy poikkeuksellisesti hyvin. Annikaisen virsi on muunnelma Hansa-aikaisesta asetelmasta, jossa Turun neito joutuu ulkomaisen kauppiaan pettämäksi. Kaikissa kolmessa balladissa on vahva keskiaikainen väritys.
Balladien jälkeen seuraa lyhyt laulu siitä, miten hirvi, ilmeisesti "hiiden hirvi", kuolaa, ja miten kuolasta syntyy maailmanpuu.
Loppulaulussa neidot hyvästelevät Jeesuksen ja Äiti Marian, ja sanovat palaavansa (ensi vuonna). Tässä lienee muistumaa seudulla toimineiden dominikaanimunkkien kantoalttareista ja niitten alustoista.
Nykyaikaiseen Helkajuhlaan on 1900-luvun alusta lähtien kuulunut neitojen kulkueen jälkeinen ulkoilmajuhla tanhuineen ja musiikkiesityksineen.
Vuodesta 1910 Helkajuhlan järjestelyistä on vastannut Ritvalan Nuorisoseura.[1]
[muokkaa] Lähteet
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Heikkilä, Timo: Aurinkolaiva: Lemminkäisen myytti ja Ritvalan kultti. Helsinki: Basam Books, 2004. ISBN 952-9842-99-6.
- Lounema, Risto: Suomen kansan pyhät paikat. Helsinki: Yhtyneet kuvalehdet, 2003. ISBN 952-5257-57-6.
- Valkeapää, Leena: Kauniissa joukos: Sata vuotta nykymuotoista Ritvalan helkajuhlaa. Ritvala: Ritvalan nuorisoseura, 2005. ISBN 952-91-8660-6.